Tämän päivän ultrat toimivat yhä tarkemmin valvotussa ympäristössä, jossa jokainen heidän liikkeensä voi joutua viranomaisten huomion kohteeksi. Kehittyneet teknologiat, kuten kasvojentunnistusjärjestelmät, reaaliaikainen videovalvonta ja digitaalinen seuranta, ovat tulleet osaksi normaalia ottelupäivän todellisuutta. Myös lainsäädännölliset toimet, kuten kokoontumisen rajoitukset tai banderollien ennakkotarkastus, rajoittavat faniryhmien vapautta toimia julkisesti. Poliittista tai kantaaottavaa sisältöä sisältävät viestit sensuroidaan usein jo ennen kuin ne tavoittavat yleisön. Tästä huolimatta ultrat eivät ole vetäytyneet – he ovat mukautuneet tilanteeseen. Salatut viestintäalustat, hajautetut organisoitumismallit ja anonyymit varainhankintakeinot ovat nousseet keskeisiksi työkaluiksi. Näiden avulla he voivat jatkaa vaikuttamista, ilmaista mielipiteitään ja ylläpitää kulttuuriaan ilman jatkuvaa valvonnan pelkoa. Tämä osoittaa, että ultrakulttuuri ei ole passiivinen uhri – se on sopeutuva ja vastustuskykyinen ilmiö, joka etsii jatkuvasti uusia tapoja säilyä elinvoimaisena.
Ultrien julkinen kuva muotoutuu usein median esitystavan mukaan – ja se kuva on harvoin tasapainoinen. Kun yhteenotto tai konflikti tapahtuu, se päätyy otsikoihin, mutta samaan aikaan monet merkittävät ja myönteiset teot, kuten yhteisöruokailut, hyväntekeväisyyshankkeet tai kulttuuriperinnön vaaliminen, jäävät huomiotta. Tämä yksipuolinen näkyvyys vääristää yleistä käsitystä ultrista ja tekee heistä helposti järjestyshäiriöiden symboleita. Reaktiona tähän monet kannattajaryhmät ovat alkaneet tuottaa omia viestintäkanavia: somekampanjoita, videodokumentteja ja blogikirjoituksia, joissa he voivat itse määritellä, mitä he edustavat. Tällaiset vaihtoehtoiset sisällöntuotannon muodot eivät ole vain reaktio leimakirveisiin, vaan myös strateginen tapa palauttaa inhimillinen ja moniulotteinen näkökulma keskusteluun. Näin ultrat ottavat aktiivisesti osaa siihen, miten heidät nähdään – ja luovat samalla uudenlaista kulttuurista vuorovaikutusta.
Ultraskene elää murrosvaihetta, jossa on tehtävä päätöksiä niin toimintatavoista kuin suhteista muihin jalkapallon toimijoihin. Yksi osa faniryhmistä haluaa säilyttää perinteisen, itsenäisen asemansa: he näkevät ultrakulttuurin vastavoimana viralliselle jalkapallolle, kaupallistumiselle ja järjestelmän kontrollille. Toiset taas haluavat olla mukana muovaamassa peliä sisältä käsin – tekemällä yhteistyötä seurojen ja viranomaisten kanssa ja vaikuttamalla päätöksiin. Kumpikaan polku ei ole väärä, sillä molemmat tähtäävät siihen, että kannattajakulttuuri pysyy elävänä ja vaikuttavana. Useat seurat ovatkin jo alkaneet rakentaa luottamukseen perustuvaa dialogia ultrien kanssa. Tämä yhteistyö ei vähennä intohimoa – päinvastoin, se voi tarjota keinoja tuoda fanien ääni aiempaa näkyvämmin esiin. Ytimessä on kuitenkin aina sama perusta: lojaalius seuraa kohtaan, yhteisön vahvuus ja identiteetin ilmaiseminen. Ilman näitä arvoja jalkapallo menettäisi osan sielustaan – ja juuri siksi ultrien rooli tulevaisuudessa on elintärkeä.